Maskaaminen/naamiointi - autististen piirteiden piilottaminen

Kun autismikirjon ihminen riittävän monesti kuulee toimivansa aina väärin ja olevansa halveksittava kummajainen, hän saattaa alkaa niin sanotusti maskaamaan eli piilottamaan autistisia piirteitään näyttelemällä neurotyypillistä. Tämä saattaa sujua niin hyvin, ettei muille ihmisille tule pieneen mieleenkään, että kyseessä saattaa olla nentti-naamion taakse piiloutunut autisti ja hekin, jotka tietävät henkilön olevan autismin kirjolla, saattavat taitavan näyttelyn vuoksi uskoa, että diagnoosi on väärä.

Itse ymmärsin ensimmäisen kerran jo kahdeksanvuotiaana, että minun odotettiin olevan toisenlainen kuin olin ja siitä maskaamiseni vähitellen alkoi. Aluksi valehtelin lääkärintutkimuksissa, että olin sosiaalisempi kuin oikeasti olin ja että minulla oli ystäviä, joita minulla ei oikeasti ollut. Ihmiset, joita väitin ystävikseni, olivat oikeasti olemassa, mutta emme olleet keskenämme niin hyviä kavereita kuin annoin ymmärtää. Väitin myös pitäväni matematiikasta, koska olin kyllästynyt ihmisten jatkuvaan ihmettelyyn siitä, miksi koin sen niin raskaaksi oppiaineeksi. Mielipiteeni kopioin silloiselta ystävältäni, koska minulle oli syntynyt kuva, että omat mielipiteeni ovat vääriä ja huonoja. Jonkin aikaa luulinkin tietäväni, kuka olin, kunnes ystäväni mielipiteet muuttuivatkin yllättäen täysin erilaisiksi enkä enää uskaltanut avoimesti matkia häntä, koska hän ilmoitti päättäväisesti, ettei enää salli minun kopioivan häntä. Sanoin siis edelleen esimerkiksi lempivärini olevan tummansininen (kyse ei tosiaan ollut tämän kummemmista mielipiteistä), vaikka en enää oikeasti ollut sitä mieltä, nyt kun ystäväni lempiväriksi oli vaihtunut vaaleanpunainen. Tuskin noihin aikoihin olin koskaan aidosti tietoinen siitä, mistä pidin, oli kyse sitten väreistä, kouluaineista tai mistä hyvänsä. 

Noin kymmenvuotiaana ymmärrykseni erilaisuudestani vahvistui entisestään ja aloin toden teolla miettiä, miten voisin muuttua. Yritin ihmisiä kuuntelemalla saada kuvan siitä, millaisia ominaisuuksia pidettiin hyväksyttävinä ja ihailtavina ja tämän käsityksen muodostettuani aloin tarkkailla ihmisiä ja fiktiivisiä hahmoja, jotka ilmensivät näitä piirteitä ja yritin vähitellen kopioida näitä käyttäytymisen ja ajattelun tapoja itselleni. Kirjoitin myös listoja ja muistiinpanoja, miten eri tilanteissa tulisi sanoa ja toimia ja päiväkirjaani loin elämästäni enemmän tai vähemmän kuvitteellisia tarinoita, joissa esiinnyin hahmona, joka en todellisuudessa ollut, ajatellen, että riittävän pitkän ajan kuluessa hahmo tulisi osaksi persoonaani. Teini-iässä aloin ihmisten ja fiktiivisten hahmojen matkimisen lisäksi opetella niin sanotusti "paremmaksi" ihmiseksi muuttumista lukemalla psykologiaa ja elämäntaito-oppaita. 

Ulos päin näkyvää käyttäytymistä oli vaikea muuttaa, mutta ajatuksistaan oli helppo valehdella. Kerroin ihmisille muun muassa vihaavani yksin olemista ja rakastavani ihmisten seuraa, vaikka totuus oli melkein päinvastainen. Luettelin tilaisuuden tullen myös liudan suosikkinäyttelijöitä, -artisteja, -elokuvia ja TV-ohjelmia, vaikka todellisuudessa yli puolesta en tiennyt mitään muuta kuin nimen. Kun todellisuudessa kiinnostuin esimerkiksi jostain bändistä edes vähän, pyrin opetteleman yhtyeen jäsenistä mahdollisimman paljon tietoa ulkoa ja painamaan mieleeni jokaisen jäsenen nimen ja ulkonäön. Jäsenistä piti valita myös oma suosikki ja sitten tehdä kaikille selväksi, kuka se oli. 

Vähitellen opin myös näyttelemään sosiaalisesti taitavaa. Uusia ihmisiä tavatessani pyrin olemaan mahdollisimman iloinen ja puhelias, mutta kun en lopulta enää jaksanut vetää roolia, palasin takaisin omaksi, hiljaiseksi ja hieman vakavanpuoleiseksi itsekseni, jolloin erityisesti koulussa minun epäiltiin sairastuneen masennukseen, kun olin opettajien silmissä muuttunut yllättäen täysin erilaiseksi, vaikka todellisuudessa minusta oli vain tullut oma itseni. 

Pakotin tekemään itselleni epämieluisia asioita vain vaikuttaakseni "normaalilta" ja lopulta myös oikeasti muuttuakseni sellaiseksi esimerkiksi viettämällä aikaa ystävieni kanssa enemmän kuin oikeasti halusin ja yrittämällä pysyä poissa erityismielenkiinnon kohteideni parista niin paljon kuin pystyin, koska koin niiden olevan ikäiselleni epäsopivia (erityisesti erilaiset piirretyt koin tällaisiksi). Mielenkiinnon kohteeni myös vaikeuttivat kykyäni suoriutua esimerkiksi opiskeluista, kotitöistä ja liikunnan harrastamisesta, mistä tunsin syvää syyllisyyttä. Kokiessani äänet liian kuormittaviksi pinnistelin viimeiseen asti, etten laittaisi käsiä korville tai lähtisi tilanteesta pois. Siinä sitten kärvistelin korvasäryssä ja valtavassa ahdistuksen tunteessa. 

Kun ymmärsin olevani autismin kirjolla, tajusin, ettei minun tarvitse esittää mitään vaan saan olla se, kuka todellisuudessa olen, joten vähitellen aloin riisua maskiani. Naamion poistaminen on kuitenkin vaikeampaa kuin voisi ehkä kuvitella, kun sitä on pitänyt yllään jo vuosia. Kun on lapsesta asti oppinut olemaan ihmisten kanssa ajatuksella "muista, käyttäydy näin, äläkä näin", on yhtäkkiä vaikeaa alkaakin olla oma itsensä. Naamio vetäytyy päälle ikään kuin automaattisesti. Voi myös olla hankala tunnistaa todellinen identiteettinsä, kun on niin pitkään yrittänyt uskotella itselleen ja muille olevansa jotain muuta. Epävarmuuden tunteita aiheuttaa myös se, että muut ihmiset sanovat asioita kuten "mutta ethän sä ennen ollut tuollainen/ethän sä ennen ajatellut noin", koska eivät tiedä, että entinen minuuteni oli teatteria vaan uskovat sen olleen todellisuus ja nykyisen minäni taas seurausta masennuksesta, huonosta itsetunnosta, liian pitkään erityksissä (pois koulusta, työelämästä ja kaukana monista läheisistä ihmisistä) olemisesta tai halusta tavoitella erikoisuutta. Yksi hyvä tapa tunnistaa, olenko oma itseni vai en, on ainakin joissain tilanteissa se, että pysähdyn pohtimaan, toiminko niin kuin oikeasti haluan vai niin kuin ajattelen muiden haluavan. Joskus on tosin vaikea erottaa, jätänkö esimerkiksi jonkin asian tekemättä siksi, etten aidosti halua sitä tehdä vai siksi, että pelkään mahdollista kritiikkiä. 

Vielä teini-ikäisenä ihmiset alkoivat usein varsin nopeasti pitää minulla jollain tavalla outona, mutta ihmisten puheiden perusteella nykyään monet eivät havaitse minussa mitään "tavallisuudesta" poikkeavaa ennen kuin olemme olleet tekemisissä joka päivä riittävän pitkän ajan. Esimerkiksi kumppanini on sanonut huomanneensa erilaisuuteni vasta, kun muutimme yhteen, jota ennen olimme ehtineet seurustella jo kolme vuotta. Aikaisemmin emme nähneet joka päivä vaan pääasiassa joka toinen viikonloppu, joten tietynlaisen naamion ylläpitäminen oli helppoa ja tapahtui toisaalta silloinkin, kun en olisi sitä edes todellisuudessa halunnut. En esimerkiksi ensimmäisen kahden, kolmen vuoden aikana kyennyt näyttämään kumppanilleni juuri mitään tunteita, vaikka olisin halunnut. Esimerkiksi suuttumus ja itku eivät tulleet ulos millään, vaikka olisin kokenut ne miten vahvasti vaan jäivät aina sisälleni. Toisinaan kyse ei siis ole tietoisesta maskaamisesta vaan siitä, etten vain yksinkertaisesti osaa olla oma itseni. Se ei vain aina tule luonnostaan. 

Taitava maskaaminen voi auttaa hyväksytyksi tulemisessa ja kritiikiltä ja ihmettelyltä välttymisessä, mutta on silti omasta mielestäni kaikkea muuta kuin hyvä asia. Ei ole missään tapauksessa hyvä, jos ihminen kokee, että hänen on oltava jotain muuta kuin todellisuudessa on ja vuosien maskaaminen voi aiheuttaa minäkuva pirstaleisuutta ja epävakautta, kuten se itsellenikin on tehnyt. Todellisen persoonan naamioimisen vuoksi ihmisten voi myös olla vaikea ymmärtää, että henkilön autismi ja siihen kuuluvat haasteet ovat todellisia, jos kirjolainen osaa ihmisten seurassa vaikuttaa neurotyypilliseltä. Yritäpä iloisella äänellä puhuen, hymyillen ja suoraan silmiin katsoen saada keskustelukumppani vakuuttuneeksi siitä, että sosiaalinen kanssakäyminen on sinulle itse asiassa haasteellista. On hankala saada ihmiset uskomaan, että yksikin pieni muutos suunnitelmissa voi aiheuttaa sen, että joudut sen jälkeen olemaan kotona monta tuntia aurinkolasit ja korvatulpat päässä, kärsit voimakkaasta päänsärystä ja itkuraivoat jokaisesta pikkuasiasta, kun ennen kotiin pääsyä, olet todennut äkilliseen muutokseen vain "okei" ja toiminut tyynen rauhallisesti niin kuin on täytynyt. Ihmisten voi olla vaikea ottaa ääniherkkyyttäsi tosissaan, mikäli et pidä kuulosuojaimia kaiken aikaa tai mikäli et häiritsevän äänen kuullessasi pane heti käsiä korvillesi. Miten niin siivoaminen on henkilölle ylivoimaisen työlästä jos koti on joka kerta puhdas ja järjestyksessä, kun sinne saapuu vieraita? 

Kun naamio sitten lopulta irtoaa ja henkilön todellinen persoona pääse esiin, ihmiset eivät välttämättä siltikään näe sen takaa paljastunutta autismia. Jos sosiaalisessa tilanteessa ensin iloinen ja puhelias henkilö yhtäkkiä alkaa vajota omiin ajatuksiinsa ja kommunikoimaan heikommin, muut saattavat ajatella, että henkilö loukkaantui jostain. Jos ihminen, joka ei aikaisemmin ole valittanut melusta, yhtäkkiä avautuukin ääniherkkyydestään, voivat ihmiset luulla hänen päättäneen kerjätä vain huomiota. Jos vaikeista toiminnanohjauksen ongelmista kärsivä henkilö, onnistuu niinä harvoina kertoina, kun asuntoon saapuu vieraita, pakottamaan itsensä siivoamaan tai piilottaman pahimmat sotku pois näkyvistä, oletetaan helposti, että henkilön toiminnanohjauksen vaikeudet ovat ainoastaan viitsimättömyyttä. Osa ihmisistä kun kuvittelee, että autismi näkyy henkilöstä koko ajan ja oireilee aina yhtä voimakkaasti.