Ymmärsin jo lapsena, etten ollut sellainen kuin ihmisen "kuuluisi" olla eli sosiaalinen, ulospäin suuntautunut ja puhelias. Asiaan oli tultava muutos, mikäli halusin, että ihmiset lakkaavat valittamasta niin sanotusti "huonoista" luonteenpiirteistäni. Aluksi keksin tarkkailla, kuinka sosiaaliset ja rohkeat ihmiset ja fiktiiviset hahmot toimivat ja ottaa heistä mallia. Kuuntelin, miten he vastasivat tietynlaisiin kommentteihin ja yritin itse tehdä samoin vastaavissa tilanteissa. Koetin myös kopioida näiden henkilöiden eleet ja mielipiteet, koko persoonan. Myöhemmin aloin myös lukea erilaisia psykologian kirjoja oppiakseni ymmärtämään ihmisten ajattelua ja käyttäytymistä.
Kymmenvuotiaana kiinnostuin näyttelemisestä. Kyseisessä puuhassa saa olla joku muu kuin oma itsensä ja näytteleminen on hauska ja helppo työ, koska siinä oikeastaan vain leikitään (niin minä ajattelin silloin). Kuudennella luokalla hain ilmaisutaitopainotteiselle luokalle yläasteelle. Monen ihmisen suureksi ihmeeksi minä, hiljainen ja arka tyttö, läpäisin pääsykokeen ja pääsin luokalle. Ilmaisutaito oli samaan aikaan sekä suosikki-, että inhokkiaineeni. Valtava jännitys iski joka kerta, kun ilmaisutaidon tunti lähestyi ja toivoin joka kerta salaa, että tunnit olisi peruttu. Kuitenkin joka kerta kun pääsin esiintymään, se oli minusta valtavan hauskaa, ainakin silloin kun kyseessä oli esitys, jota oltiin etukäteen harjoiteltu. Improvisaatioista sen sijaan en pitänyt, koska ne eivät koskaan olleet ennakoitavissa. Mitä ihmettä syrjäänvetäytyvä nuori tekee ilmaisutaitoluokalla, jossa lähes kaikki muut ovat äänekkäitä ja esiintymishaluisia? Sitä ei moni käsittänyt.
Kahdeksannen ja yhdeksännen luokan välisenä kesänä osallistuin kielikurssille Isle of Wightiin Englannissa. Englannin kieli oli tuolloin yksi erityismielenkiinnon kohteistani ja suurin syy matkalle lähtemisessä olikin toivomus oppia puhumaan englantia täydellisesti. Muita syitä olivat muun muassa se, että uskoin retken tekevän minusta sosiaalisemman. Kolme viikkoa vieraassa maassa ilman ketään ennestään tuttua, pakkohan siinä oli sosiaalisia taitoja ja rohkeutta oppia. No, opinko puhumaan englantia täydellisesti? Tuliko minusta sosiaalisempi? Sainko monta uutta ystävää? Kielitaitoni ei juurikaan parantunut enkä muuttunut yhtään sosiaalisemmaksikaan. Tutustuin ainoastaan kanssani samassa talossa asuvaan kahteen tyttöön, joista vain toisen kanssa ystävystyin. Sain jälleen ihmetellä, kuinka muut ihmiset saavat ystäviä niin helposti. Muut näyttivät tutustuvan toisiinsa kuin itsestään. Yhtäkkiä he vain juttelivat jostakin kuin vanhat tutut. Minä taas en koskaan tiennyt, miten tehdään tuttavuutta, mistä pitäisi puhua ja niin edelleen. Ihmettelen kun ihmiset usein sanovat minulle; "Ei ihmisiin tutustumisen vaikeus ole mikään autismikirjon piirre, kaikkien on vaikea tutustua uusiin ihmisiin." Niinkö? Ja silti monet tuntuvat pääsevän porukkaan tuosta vain.
Kielimatkan ensimmäinen viikko oli varsin hauska ja kiehtova, mutta loput kaksi viikkoa olivat raskaita ja minua vaivasi voimakas koti-ikävä. Kurssi oli aivan liian sosiaalisesti painottunut. Aluksi luulin sen olevan hyvä asia, mutta pian huomasin, miten paljon se kuormitti minua. Kiljuin sisäisesti riemusta joka kerta, kun meille ei ollut suunniteltu aktiviteetteja vaan jouduimme viettämään aikaamme isäntäperheidemme kodeissa tai hotelleissa, mihin olimmekaan majoittuneet. Minusta oli ihanaa istua huoneessani ja lukea tai kirjoittaa. Oli mahtavaa, kun ei tarvinnut olla menossa ja touhuamassa. Vielä parempi oli, jos huonetoverini innostui lähtemään shoppailemaan ilman minua niin, että sain olla aivan yksin.
Viisitoistavuotiaana aloitin teatteriharrastuksen. Ehdin olla harrastuksessa mukana kaksi vuotta ja esiintyä neljässä eri näytelmässä. Esiintyminen oli hauskaa ja minulla oli näyttelemisen suhteen vahvuutena, esimerkiksi se, että hyvän muistini ansioista opin nopeasti pitkätkin vuorosanat ulkoa. Vaikeaa sen sijaan olivat tekeminen, tunnetilojen vaihtelu ja esittää ilmeet ja eleet niin, että takarivikin näkee ne. Keskityin yleensä muistamaan repliikkini niin että unohdin kokonaan, että roolihahmon tuli yleensä vuorovaikutuksessa ollessaan myös tehdä jotakin eikä vain seistä paikallaan ja puhua. Meille opetettiin, kuinka tärkeää on, ettei lausu koko vuorosanaa, ainakaan pitkää, käyttäen koko ajan samaa tunnetta vaan vaihdellen eri tunnetilojen välillä. Tämä oli minusta hengästyttävää. Ilmeiden ja eleiden teko suurieleisesti oli myös vaikeaa. Minusta ylinäytteleminen tuntui nololta ja typerältä.
Ensimmäiset kaksi näytelmääni menivät valtavan hyvin enkä jännittänyt esiintymistä kuin hieman, lukuun ottamatta hetkeä ennen aivan ensimmäistä esiintymistäni, jolloin pelkäsin tosissani saavani paniikkikohtauksen näyttämöllä. Kolmas esitys alkoi kuitenkin taas olla jännittävämpi ja neljännen, eli viimeisen näytöksen aikana olin jo todella ahdistunut ja odotin kuumeisesti viimeistä esitystä. Tuon jälkeen jouduinkin lopettamaan harrastuksen, koska muutimme pois kyseiseltä paikkakunnalta. Olisin tietysti voinut harrastaa teatteria myös uudella asuinpaikkakunnallani ja moni ihmettelikin, mikä syy on lopettaa harrastus ainoastaan muuton takia. Minulle olisi kuitenkin ollut tärkeää saada olla tutussa teatterissa, tuttujen ihmisten kanssa. Jo se että harrastustovereista muutama vaihtui uusiin, oli minulle kova paikka. Teatteri ei tuntunut enää sen jälkeen samalta. Olen miettinyt, mahtoiko se osittain vaikuttaa jännitykseni lisääntymiseen.
Peruskoulun jälkeen siirryin ammattistartille, jossa olin alkanut haaveilla lähihoitajan ammatista. Olin päätynyt siihen tulokseen, että näytteleminen saisi pysyä harrastuksena, sillä huomasin, ettei se tosiaan ole vain leikkimistä vaan vaatii hyvin paljon niin aikaa kuin energiaakin. En myöskään ollut varma, olisinko valmis kaikkeen julkisuuteen, mitä näyttelijänä olo saattaisi tuoda tullessaan. Syy sosiaali- ja terveysalalle hakemiseen oli jälleen toive kehittää sosiaalisia taitojani. Muita syitä olivat auttamishaluisuus ja usko siihen, että kyseisellä alalla riittäisi töitä. Ammattistartilla suoritetaan paljon työelämääntutustumisia ja itselläni kaikki TET-jaksot olivatkin vanhainkodissa tai päiväkodissa. Pyrin sosiaali- ja terveysalalle ensimmäisen kerran keväällä 2010 ja toisen kerran syksyllä 2011, mutta sain kummallakin kerralla pääsykokeista hylätty -arvosanan. Pääsykokeet olivat yllättävän stressaavat. Muistan, kuinka molemmissa pääsykokeissa vatsaani sattui ja minua ahdisti voimakkaasti. Tuntui kuin kurkussa olisi ollut suuri pala ja etten olisi voinut hengittää normaalisti. Ensimmäisellä kerralla jännitykseni tuli minulle yllätyksenä, sillä en ollut koskaan erityisesti jännittänyt kokeita koulussa eikä minua myöskään jännittänyt pääsykokeisiin meneminen, sillä uskoin pärjääväni niissä riittävän hyvin.
Koska en päässyt sosiaali- ja terveysalalle vuonna 2010, aloitin opinnot kotityö- ja puhdistuspalvelualalla. Lopetin opinnot kuitenkin jo ensimmäisen syyslukukauden aikana ahdistuksen vuoksi. Joka aamu matkustaessani linja-autolla kohti koulua vatsaani sattui ja tunsin niin voimakasta pelkoa koulua kohtaan, etten usein kyennyt menemään sinne vaan päästyäni koulun läheiselle pysäkille lähdin heti seuraavalla bussilla takaisin kotiin. Välillä menin kouluun, mutta lähdin kesken päivän pois.
Keväällä 2012 aloin käydä juttelemassa ahdistuksestani sairaanhoitajan kanssa. Olin muutamaa kuukautta aiemmin saanut myös tietää Aspergerin oireyhtymästä ja alkanut epäillä sitä itselläni, josta myös puhuin hoitajalle. Tästä kerron kuitenkin enemmän seuraavassa kirjoituksessani, josta selviää, kuinka tutustuin Aspergerin syndroomaan ja kuinka lopulta sain diagnoosin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti